perjantai 30. kesäkuuta 2017

Koskettavia rukousaiheita, pettymystä ja kohtaamisia torilla ikävän keskellä.

Eilen kyläilyreissun jälkeen suuntasimme Oulun Vapaaseurakuntaan, missä oli päivällinen odottamassa. Jo hieman herkkuja pullollaan kuitenkin söin ja suunnittelimme illan rukouskokousta. Seurakunnasta oli oma tilaisuuden juontaja ja koska Antti oli poistunut kotiin, hetken jouduimme miettimään musiikkipuolta. Hienosti sekin järjestyi.

Siunasimme 100-vuotiasta Suomea ja Marja (juontaja) luki Kyösti Kallion rukouksen. Saarnani aiheen sain vajaa tunti ennen kokousta sydämelleni. Lohdutuksen Jumala 2. Korinttolaiskirjeestä. Lopuksi oli rukouspalvelu auki. Kovia elämänkohtaloita, joiden edessä joutui hyvin pienelle paikalle. Itku meinasi itsellekin tulla. Lohdutusta tosiaan tarvittiin ja moni kertoi sitä myös saaneensa. Ihmeellistä!

Kellokartanoon ajaessamme vilkkuni alkoi taas reistailemaan ja kun pääsimme pihaan, se ei enää toiminut lainkaan. Päätin mennä iltapalalle ja saunaan. Sain ajatuksen, että kenties Oulun EMC:stä löytyisi hyllystä uusi, kun Pena vei pyöränsä huoltoon ennen kotiinlähtöään.

Aamulla sain kuulla, ettei löytynyt. Purin vilkun ja putsasin. Ei toiminut. Soitin Seinäjoen Jokiniemeen, mutta sieltäkään ei löytynyt. Tilasin sen silti sinne, Herra tietää, että saanko sen jonnekin matkan varrelle, jos tulee ajoissa.

Illalla olin ollut ensin pettynyt, mutta sain rauhan sydämeeni. Lähdimme aamulla liikkeelle siunattuamme meitä palvelleet nuoret, jotka laittoivat meille aamupalan ja muutenkin olivat avuliaita. Minä käytin vasemmalle kääntyessäni perinteistä keinoa eli käsimerkkiä...

Kemissä meillä oli toritilaisuus ja meidän jälkeemme piti tilaisuuden Reach Finland- järjestö. Ihmiset vastasivat alttarikutsuun ja sain myös rukoilla yhden nuoren parin puolesta.

Oulusta lähtiessä puhutteli lähteminen. Edellisen paikkakunnan taakse jättäminen. Ihmisten sinne jääminen. Ystävät ja tuntemattomat. Taas uuteen paikkaan. Uuteen yösijaan. Paavali pyysi esirukousta seurakunnilta ja samalla lailla me olemme esirukousten varassa kulkiessamme paikkakunnalta ja seurakunnasta toiseen. Ei tämä helppoa ole. Mutta useimmiten erittäin upeaa ja sitä mitä haluankin tehdä. Kotiin on ikävä, vaimoa Mariannea ja koiraamme Ronjaa.

Vielä yli kaksi viikkoa tien päällä ja sitten saan nähdä rakkaani. Jumala antakoon voimaa toimia ryhmänjohtajana ja tuokoon lohtua ikävään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti